Teksti: Jami Pursiainen Kuvat: Joxu

Sain ensimmäiset silmälasini alle kouluikäisenä. Muistan katselleeni silmälasiliikkeen ikkunoista sisään. Lukemattomien silmälasien seasta pyöreät moniväriset lasit kiinnittivät huomioni välittömästi. Ne olivat upeat! Ujona lapsena en kuitenkaan uskaltanut innostua laseista liikaa, joten optikon lopulta tarjotessa niitä minulle sovitettavaksi meinasi pieni sydämeni pakahtua. Minä saisin ne upeat värikkäät pyöreät lasit itselleni! Silloin en ajatellut karsastusta tai hajataittoa, odotin vain innolla kauniita laseja. Muistan ylpeyden, jota tunsin lasit vihdoin nenälle asettaessani ja ilon, jota koin tuntemattomien spontaaneista kauniista kehuista. Olipa minulla tosiaan hienot lasit!

Hienot lasini muuttuivat kuitenkin hämmästyttävän nopeasti häpeän aiheeksi. Koulussa minulla ei enää ollutkaan kauniita värikkäitä laseja, vaan rillit, jotka tekivät jotenkin minusta samanaikaisesti sekä tylsän tyypin että naurettavan. Helpon kohteen muille. Jossain vaiheessa kauniit värikkäät lasit muuttuivat minunkin silmissäni rumiksi ja lapsellisiksi. Onneksi muuttuva näkö tarjosi mahdollisuuden vaihtaa kehyksiä.

Olen omistanut elämässäni niin monet lasit, etten muista niitä kaikkia. Muistan kuitenkin teipillä ja rautalangalla korjatut katkenneet sangat, joille luokkakaverini nauroi koulussa. Muistan isäni kiristyvät leukalihakset, kun hän kuuli mitä hänen liikkeestä poissa ollessaan valitsemani uudet kehykset maksoivat. Asiasta ei puhuttu, mutta tiesin tehneeni virheen, valinneeni jotain meidän perheellemme liian kallista. Jotain minulle liian kallista. Aikuisena muistan häpeän, jota silmälasiliikkeessä koin takellellessani, että sovitettavien kehysten tulisi sitten olla toimeentulotuen korvauksen piirissä. Harrastuksen parissa tapahtunut silmälasien hajoamiseen johtava tapaturma aiheutti budjettihuolia. Olisiko minulla varaa jotenkin ostaa uudet lasit itse ja jos ei, mistä löytäisin voimavarat asian hoitamiseen sosiaalitoimistossa?

Olin 32-vuotias, kun sain elämäni ensimmäiset aurinkolasit omilla vahvuuksillani. Olin loputtomalta tuntuvan sairastamisen ja kuntoutuksen jälkeen ensimmäistä kertaa pidempiaikaisessa palkkatyössä ja sain maksaa ensimmäistä kertaa elämässäni omat silmälasini. Sain valita kehykset itse (toki tuskailin pitkään voinko oikeasti valita kehykset, jotka eivät ole liikkeen halvimmat) eikä sosiaalitoimiston sopimus sitonut liikettä tarjoamaan minulle laseja vain tietyin ehdoin. Osta lasit, saat aurinkolasit kaupan päälle! Silmälasiliikkeen kampanja päti ensimmäistä kertaa myös minuun.

En valinnut värikkäitä pyöreitä laseja vaan hillityt tummat kehykset. Odotin kirkkaiden kesäpäivien kuluessa uusia lasejani lähes samanlaisella innolla kuin olin odottanut värikkäitä lasejani lapsena. Tummat linssit vaativat totuttelemista ja siristelin valoon tullessani automaattisesti suojatakseni näköäni. Oli ihana tunne antaa silmien levätä tummien linssien takana. Päätäkään ei särkenyt enää niin usein kirkkaiden ulkona vietettyjen päivien jälkeen. Olin lapsenomaisen innoissani uusista laseistani, ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin.

Nykyään en osaa ajatella kasvojani ilman laseja, ovathan ne kuuluneet ilmeeseeni jo 25 vuotta. Ne huuruuntuvat ikävästi talvella (ja maskien ansiosta muinakin vuodenaikoina), mursivat itsetunnostani suuria paloja kasvaessani ja ovat edelleen kuluerä. Viimeksi optikolla käydessäni sain alennuskupongin piilolinssien sovittamista varten. Näköäni korjaavaa kallista leikkausta en ole koskaan edes huvikseni pohtinut. Näkeminen – kuten niin moni muukin asia – on kummasti helpompaa, jos taskut eivät ole tyhjät.