Minun on vaikea sanoa, milloin aloitin olemaan sarakuvataiteilija. Kerron siis muutaman vuosiluvun, joista lukija voi itse tehdä päätelmänsä. Vuonna 2006 päätin, että haluan aloittaa tekemään sarjakuvaa tosissaan. Vuonna 2008 tein ja julkaisin ensimmäisen pienlehteni. Vuonna 2012 toimitin ensimmäisen sarjakuva-antologiani. Vuonna 2015 lopetin kaiken muun työn, sillä elätin itseni vain sarjakuvalla.
Vaikka urani aluksi laskisi vasta vuoden 2015, olen silti tehnyt sarjakuvaa jo pitkään. Mutta miksi? Tässä koskettava taustatarinani! Tietysti sarjakuvamuodossa!
Yksi blogimme tärkeimpiä teemoja on yhteisöllisyys, ympärilläsi olevien ihmisten tuki ja toistensa auttaminen eteenpäin. Vaikka elämässäni on ollut paljon muitakin tukijoita, sarjakuvauraani on vaikuttanut eniten nuoruuden ystäväni Raakel. Miksi juuri hän? Annahan kun selitän.
Vanhempani tukivat taidettani aina. Minua kuljetettiin joka viikko pikkukylästä keskustaan, iltaisin järjestettävään kuvataidekouluun. En tiedä mitä kyseinen harrastus maksoi, mutta tuskin se erityisen halpaa oli! Vanhempani myös yrittivät sanallisesti kehua piirtämistäni, mutta tässä kohtaa pääsemme itse aiheeseen. Vanhempieni kommentit taidettani kohtaan olivat usein sarjaa ”Vau, tosi hieno tuo, mikä se nyt ikinä onkaan? Ja lukeeko tuossa jotain? Tosi kiva!” Se oli palautetta, jota he osasivat antaa, sillä heillä ei ollut itsellään harrastuneisuutta sarjakuvan saralla. Palaute mitä sain Raakelilta oli täysin erilaista. Palautteeseen ei kuulunut vain ihailu siitä, että lapsi yritti ihan itse tehdä jotain, siihen kuului myös kritiikki.
Vaikka pelkät kehut tuntuvat hyvältä, vielä paremmalta tuntui ensin kuulla, että tekstistäni oli vaikea saada selvää ja että lähikuvan kädestä ei erottanut, että se on käsi, mutta silti kokonaisuus oli niin kiinnostava. Ja mikä parasta, minun on aivan täysin pakko tehdä lisää ensi viikoksi! Sain samalla kerralla sekä kehuja, että syvällistä analyysiä, kuin myös tavoitteet ensi viikoksi! Voitte olla varmoja, että seuraavan viikon sarjakuvassa puhekuplien teksti oli kirjoitettu paremmin ja olin kiinnittänyt erityistä huomiota käsien piirtämiseen.
Ihailu, josta sarjakuvassa puhuin, ei ollut vain päähän taputtamista ja hurraamista, vaan pysähtymistä teokseni äärelle. Suurin apu ja kunnia mitä taiteilija voi ystävältään saada, on aika, jota hän käyttää teoksen äärellä. Voitko kuvitella, että ystäväni arvostaa teostani niin paljon, että hän katsoo sitä niin tarkkaan, että huomaa jopa pienet virheet? Ja niistä huolimatta hän haluaa nähdä lisää!
Minun pitäisi varmaan omistaa jokainen teokseni lukiobestikselleni Raakelille (ja tärkeälle elämänkumppanilleni Hugolle, joka yhdessä elämänvaiheessani mahdollisti urani vaikean alun rahallisesti) sillä tätä obsessiotani sarjakuvaan ei olisi olemassa ilman rehellistä palautetta ja tukea, jota Raakelilta sain.
Jokainen ihminen tarvitsee jossain vaiheessa elämäänsä ystävän tai kumppanin, joka ymmärtää hänen intohimoaan. Ne intohimon kohteet voivat olla sarjakuvia, kokkauksia, puutarhanhoitoa, myymälässä työskentelyä tai vaikkapa elokuvien katselua ja niistä keskustelua. Rehellinen kiinnostus, joka ei pelkää antaa myöskään palautetta (rohkaisevaa palautetta, murskakritiikki ei ihan toimi tässä jutussa) antaa sekä motivaatiota, että seuraavan tavoitteen! Ensi viikoksi opettelen piirtämään käsiä!
Valitettavasti en osaa vieläkään piirtää täydellisiä käsiä. Kädet joita piirrän, ovat vedellä täytetyn kumihanskan näköisiä löysiä nakkeja, mutta ei se haittaa. Sarjakuva on monipuolinen taidemuoto, jossa ihan mukiinmenevät kädet riittävät jos sarjakuvalla on muuta sanottavaa! Kerro vaikka itse kommenteissa mihin sinä kiinnitit huomiosi tässä sarjakuvassa? Käsiin vai itse tarinaan?
Maan Satama ry 