Teksti: Paju Ruotsalainen, Kuvat: H-P Lehkonen

Median artikkelit vakavaraisten köyhyyskokeiluista voivat vähävaraisista tuntua keljuilulta. Jutuissa ei oteta huomioon sitä, että myös köyhän lähipiiri on usein vähävaraista – köyhyys ja asenteet periytyvät, eikä laskujakaan voi maksattaa sukulaisilla. Bloggaaja kertoo, millaisia ajatuksia, tunteita ja muistoja lapsesta saakka vallinnut varattomuus herättää.   

Joskus vuonna 2015 oli kovasti muotia milloin minkäkin lehden toimittajan tehdä köyhyyskokeilu, jossa hän kokeili elää viikon tai kuukauden opintotuella tai työttömyyskorvauksella. Juttu eteni lähes poikkeuksetta samalla kaavalla. Toimittaja oivaltaa, että vaikka puuro on halpaa, se ei täytä vatsaa pitkäksi aikaa. Onneksi toimittajalta löytyy aina ystävä, joka tarjoaa kahvit ja poikaystävä joka maksaa leffalipun. Sitten voi viikonlopuksi käpertyä katsomaan telkkua sohvalla ja syödä poppareita taputtaen itseään selkään siitä, että elää jotenkin näin askeettisesti, eikä lähtenyt baariin nyt kun siihen ei tässä kuussa ole varaa.

Harvassa näistä jutuista käsiteltiin pitkäaikaisen pienituloisuuden vaikutuksia, muuten kuin sivulauseessa. Köyhyyden tiedetään olevan stressaavaa ja henkisesti kuluttavaa. On vaikeaa innovoida itselleen rahakkaampaa tulevaisuutta, kun joutuu joka päivä miettimään, miten saa ostettua ruokaa nyt ja myös loppukuusta. Köyhien ystävät ja perheet ovat myös köyhiä.

Hyvätuloiset ihmiset haluavat jatkuvasti kertoa oivalluksiaan siitä, miten pienellä rahalla voi syödä terveellisesti, opintolainat voi maksaa pois kun vuokraa omaa asuntoaan samalla kun asuu vanhempiensa luona, ja kuinka voit laittaa joka kuukausi 200 sijoituksiin, kunhan lakkaat ostelemasta vaatteita. Näiden tarinoiden tarkoitus on varmasti vain provosoida ja suututtaa. Eihän kukaan ihminen nyt oikeasti kuvittele, että köyhä on köyhä ihan vain piruuttaan, vittumaisuuttaan tai laiskuuttaan. Että jos ei oo rahaa niin mikset pyydä isältäs.

Toimittajista poiketen, minä aloitin köyhyyskokeilun heti syntymäni hetkellä. Olen vanhin neljästä lapsesta. Molemmat vanhempani ovat ikänsä olleet erinäisissä tehdastöissä. Toisella heistä on ammattikoulun paperit, toisella ei sitäkään. He kasvoivat nuoriksi aikuisiksi Suomessa, jossa oli mahdollista saada työpaikka töitä kysymällä. Äitini kuitenkin valisti minua jo nuorena, että tämä aika on jäänyt taakseen ja nykyään kannattaa opiskella, koska töitä ei saa ilman koulutusta.

Vanhemmat opettivat meille jo nuorena herravihan ja rehdin työmiehen selkänahasta revityn työn arvottomuuden. Työn arvo on siinä, mitä työnantaja taskuihinsa käärii, eikä se yllä työmiehen tilinauhaan. Varakkaiden ihmisten inhoaminen aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä kun kävi ilmi, että osa kavereistani olikin rikkaita! Kuinka hän voi olla niin mukava, vaikka hänen ei tarvinnut vertailla juuston kilohintaa kaupassa? Itseasiassa hän ei edes tiennyt mikä kilohinta on. Sittemmin olen ymmärtänyt, että vaikka lääkärin tyttärellä on tulevaisuudessaan auvoisammat näkymät, ero minun ja hänen välillään on pienempi kuin meidän ja Jeff Bezosin välillä. Työväenluokkaan ja keskiluokkaan kuuluvat ovat samaa porukkaa, vaikka elämämme mahdollisuudet ovatkin erilaiset. Tehtaanomistajat, maanomistajat, vuokrafirman omistajat ja kaikenlaiset omistajat mielellään kuuluvat keskiluokkaan, jotta heidän ei tarvitse ottaa vastuuta omistamistaan asioista ja työpanoksesta mitä muut laittavat tähän omistukseen.

Lapsuudessani meillä oli aina kotona ruokaa riittävästi ja leivällekin sekä kinkkua, että juustoa. Saimme joka joulu ja syntymäpäivä kivoja lahjoja, vaikka emme ikinä niitä kaikista kalleimpia toiveitamme. Vastapainoksi äitini omisti 2 t-paitaa, jotka käytössä kuluivat seitinohuiksi riekaleiksi. Silloin hän joutui vastentahtoisesti käyttämään rahaa itseensä, ostaakseen 2 uutta paitaa. Jossain vaiheessa lapsuuttani opin vähän häpeämään sitä, että halusin ostaa jotain kivaa, koska käsitin, että se raha on jostain muusta pois. Häpeämättömät nuoremmat sisarukseni eivät vielä oppineet, vaikka koitin heitäkin kovasti opettaa epäitsekkyyteen ja muiden puolesta uhrautumiseen.

Peruskoulun jälkeen tieni vei taidelukioon. Muutto toiselle paikkakunnalle oli iso askel itsenäistymisessä. Tiesin, että lukiokirjat maksavat. Tiesin, että saan opintotukea. Ostin ensimmäiset kirjat uusina. Seuraavat ostin käytettyinä muilta opiskelijoilta. Tehtäväkirjaan oli tärkeää olla tekemättä mitään merkintöjä, jotta pystyy itse myymään kirjan taas eteenpäin. Se teki opiskelusta ja pänttäämisestä hieman haastavaa. Lopulta en ostanut kirjoja ollenkaan, kun niitä ei ollut joko saatavilla, tai hinta oli käytettynäkin liikaa kukkarolleni. Opettajat moittivat minua tästä yhtenään. Motivoitunut opiskelija olisi ehkä tilanteen kanssa pärjännyt. Minä olin sairastunut masennukseen heti omilleni muutettuani ja motivaationi opiskeluun laski kuin lehmänhäntä, yhtäaikaa mielialani kanssa.

Vanhempanikaan eivät olleet osanneet varautua siihen, että uusi kirja pitää ostaa jokaiselle kurssille. En pyytänyt heiltä olematonta rahaa kirjojen ostamiseen. Toisinaan, tai usein, jouduin pyytämään rahaa saadakseni ruokaa. Olin nuori, eikä minulla ollut kykyä tai kokemusta budjetoida tuloni ja menoni. Ensimmäisen lukiovuoteni söin vain ja ainoastaan pikanuudeleita. Ruokaa oli pakko opetella laittamaan siinä vaiheessa, kun olin kurkkua myöten täynnä nuudelia, enkä pystynyt syömään niitä seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Lukiosta jäin masennuksen vuoksi tauolle, ja olin täten oikeutettu toimeentulotukeen. Tunnetusti tälläkään tuella ei rahassa uida, mutta voi että! Opintotuella koko ajan miinuksella olemisen jälkeen nollille pääseminen tuntui auvoisalta. Tässä vaiheessa vanhempieni taloudellinen tilanne huononi, ja minä jouduin vuorostani lainaamaan rahaa heille. Silloin otinkin tavakseni tuhlata kaiken, ennen kuin joku ehtii pyytämään lainaa, jota ei koskaan pysty maksamaan takaisin. Siinä vaiheessa, kun on jatkuvasti rahat lopussa, laskuista tulee karhukirjeitä, varmasti joutuu syömään kuun viimeisellä viikolla pelkkää leipää, ja tietää tilanteensa jatkuvan tällaisena hamaan tulevaisuuteen, tuntuu ihan oikeutetulta käyttää rahansa pieneen hetken nautintoon, josta tietää kärsivänsä myöhemmin. Vaikka sellaiseen nautintoon, kuin sipsipussiin tai leffalippuun. Nihilistisesti ajattelin, että oli vanhemmiltani typerää tehdä niin monta lasta ettei heillä ollut varaa viettää mukavaa elämää. Onneksi pääsin moisesta eugenistisesta oikeistoretoriikasta nopeasti eroon.

Yksi köyhyyteen kiinnittyvistä kokemuksista on jatkuva epävarmuus tulevasta. Niin kauan kun tietää, että ainakin vielä seuraavat kolme kuukautta tulee sairauspäiväraha tilille, asiat ovat ihan mukavasti. Mitään tukipäätöstä ei kuitenkaan saa lopuksi ikäänsä, ja suurinta osaa pitää hakea kuukausittain uudelleen, ja uudelleen. Aina toisinaan sitä joutuu tuesta toiselle. Pitää täyttää hakemus, lähettää tarvittavat liitteet, ja jos olet ensikertalainen kyseisen tuen kanssa, kaiken tarvittavan tiedon täydentäminen hakemukseen oikein, voi olla vaikeaa. Hakemukset kun eivät ole tunnettuja helppolukuisuudestaan. Pari vuotta sitten itselläni loppui sairauspäiväraha ja minun piti hakea työttömyyskorvausta. Päätöksessä kesti, vaikka edellinen tuki oli jo katkennut. Lopulta myöntävä päätös tipahti luukusta ja sain takautuvasti tuen edelliseltäkin kuulta. Arvatkaa lohduttiko se silloin kuukautta aikaisemmin, kun olin täysin ilman tuloja ja tilillä tietenkin vain joku vaivainen 15€? Kavereilta kyllä pystyy lainaamaan rahaa ruokaa saadakseen, köyhä jakaa mielellään omastaan, mutta vuokran verran ei köyhän kaverilla ole lainata, vaikka tietää saavansa sen 700€ ensi kuussa takaisin.

Kulutusvalintoihini ei millään muotoa kuulunut eettisyys. Minulla ei ollut siihen varaa. En tarkoita nyt rahaa, vaan henkistä jaksamista. Masentuneena, tulevaisuuden näyttäessä parhaimmillaankin tuntemattomalta ja epävarmalta, ollessani täysin hukassa omasta paikastani yhteiskunnassa ja omassa elämässäni, rahan puute ei ollut huolistani suurin. Se oli kylläkin yhtenä murheenaiheena läsnä joka päivä. Tiesin, että jos alkaisin murehtimaan lehmän elämästä, en pystyisi enää syömään lihaa. Nykyään niin ruoan, kuin muunkin kuluttamisen eettisyys on vahvasti otsikoissa ja tiedon ollessa helposti käsillä, onkin helpompaa tehdä valintoja.

Nykyään elän varsin mukavasti, joskin edelleen työkyvyttömänä ja tukien varassa. Polyamorisessa perheessä tulot ja menot jakautuvat kolmen hengen kesken, joten taloudellisen katastrofin tapahtuessa, ei tarvitse turvata ainoastaan yhteen ihmiseen. Nykyäänhän ihmiset elävät pienissä ydinperheissä, ja syntyvyyden laskiessa ison osan ruokakunnista muodostaa pariskunta tai yksinasuva henkilö. Pitkään asumisyhteisö oli paljon laajempi kokonaisuus. Saman katon alla ovet voineet asua isovanhemmat, vanhemmat, näiden naimattomat sisarukset, ja eri ikäiset lapset. Niin lapsien kasvatukseen, kuin kodin ja naapuriyhteisön töihin ovat osallistuneet kaikki kykenevät. Koko kylä on voinut yhdessä kasvattaa lapsia. Mekin haaveilemme tällaisesta yhteisöllisestä asumisesta, sillä ihmistä, tai ainakaan minua, ei ole tarkoitettu pärjäämään yksin.

---

Paju somessa:

H-P somessa: