Kouvola julistautui Suomen pelitaiteen pääkaupungiksi. Vuoden 2022 syksy ja 2023 alku ovat täynnä erilaista pelitaideohjelmaa. Tässä reportaasissa esittelemme Pelien Vapaakaupunki -näyttelytilaa ja PeliPoikilo-pelitaiteennäyttelyä.
Teksti ja kuvat: Miika Auvinen
PeliPoikilo -pelitaiteen näyttely on esillä Kouvolan taidemuseossa. Käyntipäivänä 16.11. rakennuksessa oli Kouvolan nuorisoa, sillä käynnissä olivat armeijan kutsunnat. Itse näyttely oli kuitenkin autio, ja näimme paikalla vain henkilökuntaa. Kuumin sesonki oli kuulemma ollut syyslomalla ja näyttely on parhaimmillaan ollut hyvinkin suosittu.
Pelipoikilo-näyttelyn runko ovat pelattavat taidepelit. Mukana on esimerkiksi videopelin konseptia venyttäviä pelejä, eli siis teoksia, joita pelatessa miettii, onko tämä videopeli lainkaan. Tällainen oli esimerkiksi oma suosikkini näyttelyn annista, Kind Words. Pelissä voi pyytää virtuaalisella kirjeellä rohkaisua omaan tilanteeseen, tai rohkaista toista samanlaisella kirjeellä anonyymisti.
Pelillä on veikeä visuaalinen ilme ja taustalla soivat haikeat low-fi-biitit. Huomasin syventyväni muiden murheisiin, ja kirjoittelin syvän elämänfilosofisia vastauksia pohdintoihin jaksamisesta ja masennuksesta. Kuvassa on jonkun edellisen kävijän esittämä murhe ja siihen saapunut vastaus.
Toinen suosikeistani oli hypnoottinen Sayonara Wild Hearts. Peli sekoittelee ajo- ja rytmipeliä, ja jumputtava musiikki yhdistettynä tyyliteltyyn visuaaliseen ilmeeseen syöksevät pelaajan lähestulkoon transsimaiseen tilaan. Peli oli hyvin zeniläinen tässä suhteessa: pelaaja kokee vain tämän hetken ja pelin aikana mieli tyhjentyy ajatuksista.
Nightmare Temptation Academy on maailmanloppuun sijoittuva deittisimulaatio. Myös tässä pelissä on hypnoottinen tunnelma: musiikki jumputtaa, grafiikka viettelee ja dialogi vääntää aivoja solmuun. Pelikierrokseni päättyi pelihahmon itsemurhaan. 5/5.
Peli Train laittaa pelaajansa kyseenalaistamaan auktoriteetteja ja se pakottaa pelaajansa kuvauksen mukaan pohtimaan, onko ok tehdä käskystä kauheuksia tai katsella vierestä kun ihmisiä sorretaan. Kuka tahansa ei voi pelata peliä museolla, ja muutamaa päivää lukuun ottamatta peli on lasivitriinissä.
Mukana oli myös kymmeniä muita pelejä, osa pelikulttuurissa tunnustettuja, osa vähän huonommin tunnettuja. Edustettuina olivat eli lajityypit kokkailusimulaatiosta osoita-ja-klikkaa-peleihin. Populaareja pelejä olivat esimerkiksi Everything, peli, jossa pelaaja voi ottaa hallintansa minkä tahansa pelimaailman objektin.
Suomalaisväriä näyttelyyn tuo My Summer Car -örvellyssimulaatio. Siinä pelaaja rakentelee ja korjailee autonrassiaan, juo olutta ja juoksee pitkin kyliä. Pelissä tulee ilmi näyttelyn yksi heikkous: moni peleistä vaatii valtavasti syventymistä, jolloin parin tunnin visiitti museossa ei ole optimaalinen paikka saada kunnon kuvaa teoksesta. Toisaalta tällaisia pelejä voi myös vain testata hetken, ja jos teos vetoaa, sen voi ostaa digitaalisena verkosta.
Osa pelipisteistä on sisustettu asiaankuuluvasti teokseen liittyvin rekvisiitoin. My Summer Car -pelipiste on saanut inspiraationsa ysäriolohuoneesta.
Ulkoa saapuessa Kouvola-talo näyttää tavalliselta itäsuomalaiselta virastorakennuksesta. Näyttely on kuitenkin sisustettu mukavasti, tilaa on ympärillä tarpeeksi ja tila on muutenkin viihtyisä.
Taidetta retrokonsolien ruuduilla
Pelien Vapaakaupunki sijaitsee aivan Kouvolan ytimessä kävelykatu Manskin varrella. Toimipisteen näyttelyt vaihtuvat. Visiittimme aikana esillä oli näyttely videopeliruuasta, sarja vanhoille konsoleille itsetehtyjä pelejä, Gameboy-konsolille tehtyjä graafisia esityksiä, valotaideteoksia ja paljon muutakin.
Oma suosikkini olivat Gameboy-taideteokset. Niissä eri taiteilijat kertoivat esimerkiksi käsikonsoliin liittyvistä lapsuusmuistoistaan. Osa GB-näyttelyn teoksista oli astetta abstraktimpia. Näyttely oli ollut aiemmin esillä Suomen pelimuseossa Vapriikissa.
Kuvassa näkyy yksi ruutu Nalle Mielosen teoksesta, joka käsittelee muistoaan lapsuutensa yhdestä suosikkipelistä. Mielonen kertoo teoksen esittelyssään, ettei muista, mikä peli oli kyseessä. Ajatuksissa pyörivät vain peliä koskevat mielikuvat.
Esillä oli vanhoja konsoleita ja pelilaitteita ja harrastajajoukon niille itse tekemiään peliteoksia. Esimerkiksi Nintendo 64:lle tehty Kumi-Daiko Beatoff 64 on Samuli Jääskeläisen, Petteri Timosen, Pyry Takkusen ja Rufiovin käsialaa.
Kakku on vale – videopelien ruokakulttuuria -näyttelynosanen oli myös Suomen pelimuseon käsialaa. Näyttelyn olivat kuratoineet Riina Ojanen ja Elisa Wiik.
Peliruokailua olemme käsitelleetkin blogissamme illallisreportaasin puitteissa. Näyttely esitteli, millaisia funktioita ruualla on peleissä, ja kuinka ruokakuvaukset ovat kehittyneet parannusesineistä osaksi pelimekaniikkaa ja tunnelmanluontia.
Yksi osa näyttelyjä olivat erilaiset valoteokset. Yksi niistä oli kävijän liikkeisiin reagoiva kärsivä herrasmies eräässä tilan nurkassa.
Blogipostauksen julkaisuhetkellä osa taidepelihumusta on jo ohitse. Esitellyistä näyttelytiloista Pelien Vapaakaupunki oli auki vain marraskuun loppuun. PeliPoikilo -pelitaiteen näyttely on sen sijaan auki koko loppuvuoden, sulkeutuen vuoden 2023 tammikuun 8. päivänä.
Loppuarvosana: Kouvolan pelitaidenäyttelyt yllättivät. Voisin kuvata kokemusta taide-elämykseksi, sillä sain uusia oivalluksia ja parhaimmillani minuutit kulkivat huomaamattani. Jouduin jopa ostamaan uuden 20 euron junalipun, sillä halusin nähdä ja kokea enemmän.
Maan Satama ry 