“Meni ihon alle”: teoksia jotka jäivät vaivaamaan

Lumiukon sulaminen ja merirosvojen rakkauselämä liikuttavat ja järkyttävät. Luokkahierarkian alleviivaaminen väkivaltakuvastolla on sekin vavisuttava kokemus. Blogimme kirjoittajat puivat tässä artikkelissa voimakkaan tunnereaktion laukaisseita kulttuuriteoksia.

Maan satama ry:ssä on lujia kulttuuria rakastavia ihmisiä. Vaikka henkilö olisi miten kultturelli tahansa, joskus teos menee ihon alle. Esimerkiksi yksittäinen elokuvakohtaus voi vavisuttaa ja saada ihon kananlihalle ja kyyneleet poskille.

Kotimaisten kielten keskus määrittelee ihon alle menemisen näin:
Fraasilla mennä ihon alle tarkoitetaan, että jokin asia vaikuttaa voimakkaasti ihmisen tunteisiin. Vaikutus voi olla monenlaista, esim. liikutusta, järkytystä tai ärsytystä.

Nyt yhdistyksemme ihmiset kertovat, mitkä teokset menivät ihon alle.

Jami: Lumiukko – lapsuuden värisevät kauhukuvat

Joulu on tietenkin täynnä perinteitä ja television annilla on monessa kodissa oma osansa. Joulupukin kuuma linja on juuri sopivaa taustasorinaa viimeisiin jouluvalmisteluihin eikä sitä ainakaan meillä kotona kovin aktiivisesti seurattu. Mutta kun Lumiukon ensisävelet alkoivat soida, istuttiin koko perhe television ääreen nauttimaan klassisesta animaatiosta. Tai siis kaikki muut siitä tuntuivat nauttivan. Minulle riitti animaation näkeminen kerran tai pari ja sen jälkeen poistuin visusti omaan huoneeseeni Lumiukon seikkailujen ajaksi, muun perheen naureskellessa omituiselle Lumiukko-kielteisyydelleni.

Mikä siinä ukossa nyt sitten minua niin tökkii? Värisevä animaatio saa ihoni kihisemään näkymättömistä muurahaisista ja hahmojen mykkyys hermostumaan. Ja sitten se karmiva yöllinen seikkailu lämpimässä talossa, jossa äänekäs torvimusiikki rääkäisee pelästyvien kissojen ja aivastavien Lumiukkojen päälle. Kokoajan taustalla kauhu nukkuvien vanhempien herättämisestä ja Lumiukon sulamisesta! Ja kaiken tämän dramaattisuuden ja hengästyttävän seikkailemisen päätteeksi ukko menee kokemaan aivan kauhistuttavan ja luultavasti tuskallisen hitaan sulamiskuoleman jättäen irvokkaan ruumiinsa uuden ystävänsä ikkunan alle. Iki-ihanaa herttaista lapsuuden nostalgiaa kerrassaan.

“Hyvää joulua.”

Paju: Mikään ei ole niin kamalaa kuin luokkaerot!

Snowpierceriä ei ole tarkoitettukaan hauskaksi katseltavaksi, mutta eräs kohtaus jäi jotenkin vaivaamaan päiviksi katsomisen jälkeen. On vaikeaa kuvailla sanoin miksi ja miten juuri tämä kohtaus sai olon niin epämukavaksi. Se on jotenkin niin inhimillinen ja raaka. Kohtaus tapahtuu elokuvan alkupuolella, kun valtaapitävät syystä tai toisesta saapuvat hakemaan sopivan kokoista lasta köyhien joukosta. Andrew, varastetun pojan isä vastustaa, ja rangaistuksena vastarinnasta häneltä viedään käsi. Miehen käsi pakotetaan junan seinään aukeavasta aukosta ulos ja ulkona riehuva tappava pakkanen jäädyttää raajan. Täysin välinpitämättömänä Andrewn tuskasta hieno ministeri pitää opettavaisen puheen asioiden oikeasta järjestyksestä. Köyhät junan takana, rikkaat edessä, näin on aina ollut ja näin on hyvä. Olisi hölmöä laittaa kenkä päähänsä, koska kenkä kuuluu jalkaan. Nöyryytyksenä tämä vielä asettaa kengän huutonsa lopettaneen ja nyt shokissa tyhjyyteen tuijottavan Andrewn päähän. Lopulta mies päästetään tuskistaan ja kauttaaltaan jääksi muuttunut käsi murskataan lekalla. Auts.

Kohtaus on samaan aikaan peittelemättömän brutaali, alleviivaa junan luokkajakoa, ja saa katsojan tuntemaan empatiaa junan perällä asuviin, ja raivoa valtaapitäviin. Siisteissä, puhtaissa vaatteissa ja hyvin ruokittuna ministeri ja hänen alaisensa ovat täysin piittaamattomia alempiarvoisten kärsimyksestä, ja vetoavat asioiden loogiseen ja oikeaan laitaan puolustaessaan kantaansa. Kädetön mies on paidaton, pelkkää luuta ja lihaa, haavoilla ja nälkiintynyt, täynnä epätoivoista raivoa. Koko elokuva on samaan aikaan symbolinen ja hyvin suorasanainen, mutta tässä kohtauksessa jotenkin tiivistyy kaikki tämä. Andrewn kauhusta ja kivusta pyöristyneet silmät, epätoivoiset kasvot ja koko tämän olemus jäivät kummittelemaan mieleen.

Miika: wholesome menee ihon alle

Joskus aikanaan minun oli ryvettävä pahassa olossa. Perusmasennus ei riittänyt, vaan pahalla ololla piti mässäillä. Tässä auttoi kaikenlainen häiriintynyt kulttuuri. Tehtäväni oli katsoa se sairain mahdollinen elokuva. Koska olin tuolloin fyysisten julkaisujen ystävä, en päässyt onneksi jäävuoren syvään päätyyn. Kuitenkin tehtävä vain lietsoi ulkopuolisuutta ja yleistä pahaa oloa. Masensi. Ahdisti. Itsetuhoisuus vallitsi.

Kuntouduttuani usein huomaan, että kaikenlainen terve, rakentava ja kaunis koskettaa lujaa. Lujempaa kuin mitkään kamalat visiot. On hienoa nähdä, että maailma on ihan ok paikka elää. Välillä tämä uusi tapa katsoa maailmaa menee ihon alle: se, että on olemassa terveitäkin tapoja katsoa maailmaa ja olla yhteydessä ihmisiin väreilee samoilla taajuuksilla tunne-elämäni lujimpien lukkojen kanssa.

Ihon alle meneminen näkyy siinä, että usein niin sanottu ”wholesome”, eli henkisesti terve kulttuuri saa kyyneleet valumaan, silleen hyvällä tavalla. Olen huomannut, että eskapismi ei ole motivaationi, kun kulutan kulttuuria. Parasta on, jos kulttuuri heijastelee maailmaamme ja tuo esille oivalluksia. Ihminen oppii kulttuurin avulla tuntemaan itseään ja maailmaa paremmin, mikä on kullanarvoisen tärkeää.

Välillä itkeminen nolottaa, ja käytän muinaisia salaisia tekniikoita piilottaakseni sen, että jokin kosketti minua lujaa. Olisihan noloa, jos joku näkisi, kun kosteat vanat liukuvat pitkin poskiani. Satoshi Konin ohjaama Tokyo Godfathers -anime-elokuva on ehkä wholesome-elokuvista koskettavin. Niin kaunista inhimillisten aspektien kuvausta. En katso tätä enää toista kertaa kenenkään seurassa.

Uusin hyvällä tavalla ihon alle mennyt teos lienee Karibian merirosvoista kertova romanttinen komedia Our Flag Means Death. Kun karvaiset jyryukot juttelevat siitä, mitä on onni ja rakkaus, meno on diippiä kuin kuuntelisi Uriah Heeppiä.