Teksti: ”Polle Ponneton” Kuvat: H-P Lehkonen ja Paju Ruotsalainen

Hevosannoksia psyykelääkkeitä, törkyyn hautautuva huone ja loistava näyttöpääte – siinäpä vasta elämä. Kouluja jäi sarjana kesken, alkoholinkäyttö ei ollut sivistynyttä vaan sarja blackoutteja, ja ihmissuhteita… no niitä ei ollut.

Sisältövaroitus: itsemurha-ajatukset

Komerotasolle syrjäytyessä yksilön elinpiiri on pieni koppi, yksiö tai huone, jossa selaillaan internetiä, katsotaan pornoa ja pelataan videopelejä. Kontakti ulkomaailmaan on lähikauppa tai maksimissaan kirjasto. Tämä on monella tasolla kestämätön tapa elää. Komero on sanaleikki, ja sen lähteenä on japanilainen hikikomori-ilmiö.

Itsetuhoisuus kattaa kaikki elämän osa-alueet, ja komeron tielle suistunut turmelee elämäänsä fyysisesti, psyykkisesti mutta myös sosiaalisesti. Internetissä on alan yhteisöjä. Niiden jäsenet ovat katkeroituneet ja luovuttaneet.

Moni tekijä yhdistää komeroiden väkeä. Taustalla on usein koulukiusaaminen, mielenterveysongelmat ja sosiaalinen ahdistus.

Tiivistetysti oma tieni komeroon: olin jo alle kouluikäisenä pahimman luokan hylkiö, ja teininä kontaktini ulkomaailmaan olivat enää pikkupaikkakunnan lukio ja internet. Lukion jälkeen en kyennyt enää sosiaalisilta ahdistuksiltani opiskelemaan. Aikaa kului ja komero oli kohtaloni. Pieni soluasunnon huone (kämppikset eivät arvostaneet elämäntyyliäni) oli elinpiirini ja tietokonepöytä pyhättöni. Olin enemmän zombie kuin ihminen, olin sisältä kuihtunut ja eloton…

…En tiedä itsekään, kuinka onnistuin haparoimaan ulos komerosta.

Uskalla elää

Komero lietsoo pahaa noidankehää: kun ei elä, menettää itseluottamusta, ja kun menettää itseluottamusta, ei uskalla elää. Mukavuusalue supistuu, ja pian ihan normaalitkin asiat ahdistavat. Komerosta pääseminen vaatii henkistä ja sosiaalista rohkeutta.

Sosiaalisuutta voi treenata, ja erilaiset päivätoiminnat ovat omiaan sellaiseen. Kun oppii sosiaalisia maneereita ja kanssakäymisen kaavoja, pian uskaltaa kohdata ihmisiä laajemmin. Tie on pitkä ja kivinen. Vaikka itse olen jo suht rohkea, huomaan usein vapisevani sosiaalisissa tilanteissa, saatan änkyttää ja hypistelen käsiäni. Jos haluaa ulos komerosta, sosiaaliset ahdistukset on vain kestettävä.

Pian komerosta eroon pyristelevän rohkeus kerääntyy ja ihmisluottamus kasvaa. Huonon itseluottamuksen noidankehä on mahdollista päihittää. Helppoa se ei ole.

Ei suinpäin parisuhteeseen

Internetissä komeron asukit usein mittailevat leukojensa leveyttä ja kokevat huonommuutta siksi, että heidän silmissään ei loista metsästäjän katse. Incel (involuntary celibacy) -kulttuurissa podetaan paskaa oloa, koska sukupuoliyhteys ei ole mahdollisuus ja parisuhteet siintävät jossain saavuttamattomissa. Tämä lietsoo syrjäytymistä, ja usein komeron asukki on menettänyt viimeisenkin toivonsa, sillä lähtökohtaisesti läheisyys on jotain poissuljettua.

Metsästäjän katseet ja jykevät leuat, no niitä ei ole itsellänikään, ennemminkin Rasputinin katse ja läskiin hukkuva mininyppylä leuan paikalla (siksi en aja partaani). Uskallan kuitenkin väittää, että parisuhdemarkkinoilla on kysyntää turvallisille, luotettaville ja rakentaville yksilöille, vaikka leukalinja ei olisikaan optimaalinen. Parisuhteeseen pääsyä vauhdittaa perussiisteys: se, että harjaat hampaasi, käyt suihkussa ja peset pyykkisi.

Suurempi kynnys on henkinen tasapaino: mielestäni kaikissa elämäntilanteissa parisuhde ei ole se ykkösasia. Ensin hoidetaan perusta kuntoon. Pysyvä parisuhde on yksi merkeistä, että ihminen on sisäisesti suht eheä. Eli kääntäen, jos sielu on riekaleina ja tekee mieli tappaa itsensä ja kaikki muutkin, hyvä parisuhde ei onnistu. Jos elinpiiri on vain internetporno, epärakentavat verkkosivustot ja videopelit, voi parisuhteen ylläpito olla vaikeaa.

Mielestäni paras tapa komeron asukille hankkia kumppani on elää normaalia elämää: kysy ihmisiä kahville ilman taka-ajatuksia, käy paikoissa tuttavien kanssa ja puhu asioista. Jos viihdyt jonkun kanssa tavallista paremmin, harkitse romanttisia pelisiirtoja. Kaverinakin olo on ihan ok. 

Konkreettiset askeleet takaisin elävien maailmaan

Tie ulos komerosta käy askel askeleelta. Suuret elämäntaparemontit ovat liian suuria ylämäkiä. Itselläni ensimmäinen askel oli hoitokontakti. Mielenterveyshoitaja ohjasi minut päiväsairaalaan. Siellä sain opetella uudelleen sosiaalisuutta turvallisessa ympäristössä.

Päiväsairaalassa sain elämään perusrutiinia, opin hieman pitämään ihmisistä ja sain mielekästä tekemistä. Seuraava askel oli päivätoiminnat. Tähän askeleeseen liittyy epäkohta, sillä pienemmiltä paikkakunnilta ei välttämättä löydy juuri omalle ikäluokalle sopivaa päivätoimintaa. Tämä askel voi vaatia muuton isommalle paikkakunnalle.

Itselleni sopi parhaiten kevyt kehittävä ja sosiaalistava tekeminen. Matalan kynnyksen musisointi, piirtäminen ja kirjoittaminen, retket sekä lautapelaaminen saivat huomaamaan, että elämää voi elää muutenkin kuin kärsien ja itsemurhaa miettien.

Tämä vaihe kesti kohdallani muutaman vuoden. Opettelin jälleen luottamaan ihmisiin, keräsin yleisesti itseluottamusta ja harjoittelin kokemaan ulkomaailmaa.

Kun pystyy juttelemaan tuntemattomian kanssa niitä näitä, voi pohtia opintoja. Itse korotin keskinkertaisia lukioarvosanojani amiksessa.

Kokeilin opintoja pari kertaa liian aikaisinkin, ja jätin kouluja kesken. Amis, jonka kävin loppuun, oli tarkoitettu terveysongelmaisille, ja sinne pääsi vain B-lausunnon turvin. Monella tällainen voi ottaa itsetunnolle, mutta mielummin opiskelee iisimmässä ja joustavammassa koulussa, kun syrjäytyy ikuisuuksiksi.

Uusien numeroiden turvin pääsin AMK:uun. Koska maailma oli täynnä uusia ja ihmeellisiä asioita, tavallinen opiskelukin tuntui tyydyttävältä. Työllistyinkin pian opintojen jälkeen, vaikka olin ollut koko ikäni työelämän ulkopuolella. Jo jonkin verran kuntoutuneen kannattaa harkita tässä vaiheessa psykoterapiaa.

Viime kesäkuun alussa loppui hoitokontaktini mielenterveyspuolelle, mikä symboloi kehitystäni vapisevasta misantroopista suht sosiaaliseksi yksilöksi. Komero oli virallisesti selätetty.

Kannattaako komerosta pyrkiä pois?

Komeron ulkopuolella ei odota paratiisi. Maailma on raadollinen ja kylmä paikka, ja kaikkia ei voi miellyttää, joten konflikteja on aina. Mutta, kun on nähnyt komeron kutsun, voi löytää tyydytystä muille itsestään selvistä asioista. Komeron selättänyt voi katsoa maailmaa ja yhteiskuntaa ikään kuin ulkopuolisen silmin: voi nähdä ilmiöitä, kaavoja ja muita tekijöitä, joita muut eivät näe.

Arvet jäävät. Komerossa asuessa töksäyttelin sosiaalisesti. En ollut se aiemmin mainitsemani turvallinen, luotettava ja rakentava yksilö. Omatunto syyttää yhä itsetuhoisesta perseilystä. En halua olla sama ihminen kuin komerossa, mutta mennyttäkään todellisuutta ei voi pyyhkiä pois.

Nyt yksi ongelmistani on se, että tykkään vitsailla omalla syrjäytymiselläni ja sosiaalisilla ahdistustiloillani. Se ei kuitenkaan ole kenestäkään muusta hauskaa. Itsensä mollaaminen on huono huumorin alalaji.

Välillä tuntuu, että olisi pitänyt jäädä komeroon. Tällöin kyse on kuitenkin masennuksen tuottamista pakkoajatuksista, jotka eivät ole omia mietteitäni. Komero, pois hiipuminen ja lopulta kuolema eivät ole vaihtoehtoja.

Valtaosan elämästäni olen iloinen siitä, että selätin komeron. Maailma on laaja ja ihmeellinen paikka. Kun jokainen ihminen ei ole lähtökohtaisesti vihollinen, saa elämästä irti tavalla, jollaista ei komerossa asuessa voi kuvitella. Huomaan yhä, näin yli 30-vuotiaana täysin uusia tunteita. Kykenen rakastamaan vaimoani, solmimaan ystävyyssuhteita ja kokemaan maailmaa. Ne ovat vaivan väärti.

---