Nimimerkki Keski-iän kriisi kertoo matkastaan kunnolliseksi työssäkäyväksi yhteiskunnan jäseneksi. Onko kaikki ollut vaivan arvoista? Ilmeisesti ei, sillä hän kertoo seuraavaa ”Olen kuntoutunut ojasta allikkoon, köyhästä pienituloiseksi kituuttelijaksi.”

Teksti: Keski-iän kriisi kuvitus: Paju Ruotsalainen

Olen ollut mielenterveyskuntoutuja ison osan elämästäni. Syitä tähän on monia. Lueskelen joskus sarjakuvapäiväkirjojani tuolta ajalta ja sydäntäni raastaa miten huonosti olen voinut silloin. Se on ollut mustaa, toivotonta aikaa.

Edellä mainituista syistä johtuen olen ollut pitkään myös psykiatrisen avun piirissä. Olen ollut mallipotilas: tavoitteenani kuntoutua opiskelu- ja työkuntoiseksi. Muuta vaihtoehtoa ei anneta, eikä oleteta olevan.

Sellaisen kuvan annoin, mutta todellisuus oli muuta. Pitkään aikaan en pystynyt ajattelemaan opiskelua. Itsetuntoni oli pohjamudissa. En uskaltanut vuosikausiin hakea mihinkään opintoihin, koska koin ettei minusta ole yhtään mihinkään. Työelämästä puhumattakaan. En olisi yksinkertaisesti kestänyt työn aiheuttamia paineita ja kuormittavuutta.

Mutta lääkärikäynneillä ja Kelan lomakkeisiin kirjoitin eri tarinaa. Kuinka kuntoutumiseni tavoite oli opiskelu, sitten työelämään siirtyminen. Todellisuudessa en ollut siinä kunnossa, että olisin kyennyt kumpaankaan. Minulle tärkeämpää oli löytää jotain toivon pilkahdusta elämääni, ja rauhaa itseni kanssa.

Onnekseni olen ollut sellaisessa kuntouttavassa työpajassa, jossa pohdittiin vähän erilaisia asioita. Mistä koet intohimoa? Mikä elämässä on oikeasti merkityksellistä juuri sinulle? Mistä koostuu hyvä elämä?

Olen ollut onnekas, että pääsin olemaan vuosia tuollaisessa työpajassa. Se auttoi paljon itsetuntemuksen kehittymisessä ja paranemisprosessissa. Ajan myötä aloin voimaan paremmin ja halusin muutosta elämääni. Halusin päästä eteenpäin. Siispä lähdin opiskelemaan vuosien tauon jälkeen. Olen edistynyt paljon pahimmista vuosistani. On välillä hankala muistaa, miten huonosti olen voinut. Olen ollut syrjäytynyt, elellyt vuosia toimeentulotuella. Sellainen elämä, jossa selviydyt päivästä toiseen, ilman mitään takeita siitä että tilanne ikinä paranee, muuttaa ihmistä.

Mieleeni muodostui merkillinen ajatus.Odotin että horisontissa siintäisi jokin suuri palkinto kaiken raadannan jälkeen. Kun olen opiskellut opintoni, kun olen vihdoin työelämässä monien taistelujen jälkeen. Tällaista odotin alitajuisesti kuntoutuessani. En tajunnut odottavani tällaista, ennen kuin olin töissä ja saavuttanut vakituisen työpaikan.

Koinko suunnatonta riemua ja iloa, kun saavutin pitkäaikaisen tavoitteeni? En suinkaan. Oloni oli pettynyt: tätäkö minä olin odottanut, tätäkö varten tein valtavasti töitä, jotta olisin työkykyinen?

Vain todetakseni, että olen matalapalkkaisessa työssä, jonka palkka ei vastaa työn vaatimuksia. Olen vain yksi ratas koneistossa, yksi uusi osa oravanpyörässä. Suurin osa ajasta kuluu töihin, ja vapaa-aikana kulutan aivotonta viihdettä, koska ei ole oikeasti energiaa muuhun. Mitä helvettiä?

Kelan ja työkkärin silmissä olen onnistunut, normaali kansalainen. En enää hae toimeentulotukea joka kuukausi, tilitä nöyryyttävästi jokaista menoani. Nyt ansaitsen omat rahani ja sen saanti on säännöllistä. Mutta millä hinnalla? Kuormitun helposti töistä. Mielenterveysongelmat eivät ole täysin poissa, vaan ne vaikuttavat työssä jaksamiseen. Nykyisellä palkallani en kuitenkaan voi jatkaa viikottaisia terapiakäyntejäni Kelan tukeman terapian päätyttyä. Terapiatyö jää armotta kesken, Kelan tukema kolme vuotta ei riitä isojen solmujen aukaisemiseen.

Olen kuntoutunut ojasta allikkoon, köyhästä pienituloiseksi kituuttelijaksi. Olen kriisissä. En koe eläväni tällä hetkellä eläväni itseni näköistä elämää. En halua kuluttaa elämääni työssä, jolla selviän juuri ja juuri. Hintana se, että vapaa-ajallani en jaksa nähdä läheisiäni, tehdä taidetta tai harrastaa.

En ole sellaista ihmistyyppiä jolle on samantekevää mitä työtä tekee, kunhan on töitä ja liksa kohtuullinen. Palaisin vain loppuun. Etsin vieläkin sitä alaa, jossa en kuormittuisi liiaksi ja kokisin työn itselleni mielekkääksi.

Joudun myös miettimään mielenterveyteni asettamia rajoitteita, ja muita haasteita jotka työkykyyni vaikuttavat. Tiedostan, etten voi jahkailla loputtomiin, en ole enää parikymppinen, jolla on elämä edessä. Minun on jossain vaiheessa tehtävä päätöksiä, luultavasti opiskeltava uusi ammatti, jossa jaksaisin paremmin. Mikä se on, en tiedä.

---